Hyviä ja huonoja uutisia

Tosiaan, fiestan jälkeen piti niitä kuulumisia päivittää tänne, mutta kuinka ollakaan, en löytänyt sopivaa hetkeä istua alas kirjoittamaan (tämä postausten kirjoittaminen vaatii aina ajan lisäksi sopivan mielentilan). Yhden asian olen ainakin oppinut espanjalaisesta elämäntyylistä: turha lupailla tai suunnitella yhtään mitään, koska suunnitelmat kuitenkin muuttuvat parhaimmillaan useaan otteeseen... Niinhän sitä kaksi viikkoa on kulunut taas aikamoisen nopeasti milloin mitäkin touhutessa, ja kaikenlaista on tullut koettua sekä hyvässä että huonossa mielessä.

Fiestaviikko koostui mun kohdalla käytännössä päivisin lasten kanssa olemisesta ja iltasella kaupungilla kiertelystä kaveriporukan kanssa. Juhlat potkaistiin käyntiin sunnuntaina isolla tapahtumalla, jossa keskustan aukio täyttyi ihmisistä, kaikki heittelivät samppanjaa (tai mitä siellä pullossa sattui olemaan) (jos juoma loppuu niin saatavilla olevaa irtaimistoa voi ilmeisesti myös heittää, mitä pienistä jos vähän sattuu kaveria), tanssivat ja lauloivat kun aukion yläpuolella kirkontornista laskeutui Celedon-niminen nukke. Tämän perinteen juuret jäivät mulle mysteeriksi, mutta mitäpä tuosta - siinä tunnelmassa ja väenpaljoudessa oli ihan riittävästi ihmettelemistä! Viikolla kahdesti päivässä menimme aina katsomaan kulkueita, joista vähän esimerkkiä ylläolevassa kuvassa: pääasiassa juomaa, tanssia ja laulua. Perinneasussa kuljin minäkin taas parina päivänä, mutta täytyy myöntää, että normaalivaatteet veivät voiton useammin...

Viime viikon viikonloppuna fiestan jälkeen hyvästelin koko kaveriporukkani, joista kolme tyttöä lähtivät interrailille ja yksi Ranskaan. Tällä hetkellä olo on siis aikamoisen yksinäinen ja kaipuu omanikäiseen seuraan kova... Tässä todiste ihanista jäähyväisherkuista: mulla vaniljafrappe ja jonkunnäköinen mansikka-juustokakku :)

Viime sunnuntaina tehtiin perheen kanssa päiväretki Riojan viinitiloille. Mitkä upeat maisemat! Ja mikä kamala kuumuus!!

Viime viikko meni töiden ja yksinäisyyden merkeissä, mutta onneksi torstaina lähdettiin pitkäksi viikonlopuksi Santanderiin perheen loma-asunnolle. Nyt on mullakin pikkusen väriä pinnassa :)

Päivän pähkinä: arvaa kumpi on pää ja kumpi on häntä... 

Paljon hyvää siis täällä, mutta vastaavasti myös huonoa. Vieraskoreuden haihduttua olen huomannut, että oma elämäntyylini ja arvoni eroavat perheen tavoista sen verran, että mun on vaikeaa tuntea oloani täällä kotoisaksi. Au pairina olossa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta toisten kodissa toisten säännöillä asuminen ottaa omalla kohdallani koville, varsinkin kun perhe sattuu olemaan aika tarkka juuri sellaisista asioista, joita en itse ole ikinä pitänyt niinkään oleellisina (esim. kodin täydellinen siisteys, yövaatteissa ei saa tulla alakertaan...). Vaikka kyse onkin pikkuasioista, niin mieliala kyllä laskee kun usein kuulee moitetta. Molemmille osapuolille tämä au pair-sopimus on ensimmäinen, joten kokemattomuuden piikkiin voi varmaan pistää osan. Lienenkö itsekin vähän joustamaton.

Yksinäisyyden ja erilaisuuden tunne rassaa erityisesti, ja varsinkin ilman täkäläistä kaveriporukkaa olo on aika kurja. Kotona olen aina enemmän tai vähemmän varpaillani: olenko siivonnut jälkeni, onko sänky pedattu, ovatko lapset korjanneet lelunsa (koska jos eivät ole, syy on minun)... Tunnen itseni enemmän kutsuvieraaksi kuin perheenjäseneksi. Kaupungilla kulkiessa taas tunnen oloni erilaiseksi: pitkä ja vaalea tyttö saa osakseen katseita, mikä aluksi jaksoi hymyilyttää, mutta nyt vain saa minut tuntemaan, etten kuulu joukkoon. Kotiinpaluussa läheisten näkemisen lisäksi odotan eniten sitä, että saan tuntea itseni taas tavalliseksi! Odotan, että tulen taas vihdoin täysin ymmärretyksi, ja ettei minun tarvitse selittää jokaista tapaani, tai vastaavasti olla itse ihmettelemässä toisten tapoja. Kaipaan tuttuutta!

Positiivisesti ajatellen tämä on ollut mainio tilaisuus oppia asioita itsestäni, ja tunnenkin kasvaneeni au pair-aikana paljon. Ulkopuolisuuden tunteista ja muista vaikeuksista huolimatta olen tavalla tai toisella onnistunut kerta toisensa jälkeen keräämään itseni ja hoitamaan työni, ja se on jotain, mihin en ennen ajatellut pystyväni. Hyvällä asenteella yritetään jatkaa eteenpäin vielä loppuaika!