keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kantapään kautta opittua

Edellisen postauksen jälkeen päädyin toteuttamaan nyt hyväksi havaitun ohjeen au paireille (no miksei muillekin): perheen kanssa kannattaa puhua!

Erityisesti 7-v pojan kanssa mulla oli jo pitkään ollut jostain syystä huonot välit, ja vaikka aina yritin jutella ja keksiä yhteistä tekemistä, niin sain toistuvasti osakseni vain vihaisia katseita, ilkeitä kommentteja ja kaikkiin ehdotuksiini kieltävän vastauksen. Yritin aina muistuttaa itselleni, että kyseessä on vain lapsi, ajattele positiivisesti, yritä uudelleen ja ties mitä, mutta kun tunnelma lasten kanssa oli koko ajan negatiivinen, alkoi se koti-ikävään yhdistettynä ottaa tosi koville - en myöskään voinut olla ajattelematta ettenkö olisi itse tehnyt jotain väärin. Puhumattakaan siitä, että perheen ensimmäisenä au pairina mulla on aikamoiset paineet siitä, jääkö perheelle hyvä kuva koko au pair -hommasta ja onko lapsilla mukavaa. Apua!

Viime viikolla alkuviikosta, taas yhden riitelyntäyteisen päivän jälkeen, otin itku kurkussa asian puheeksi perheen äidin tultua kotiin. Äiti pyysi lapset paikalle, ja siinä vaiheessa kaikki huomasivat mun olevan tosi surullinen ja lapsiin se kolahti erityisesti. Siitä lähtien kuin taikaiskusta olenkin saanut viettää päivät ihan kuin eri lasten kanssa! Nyt molemmat tulevat koko ajan mua halailemaan, kiipeävät syliin ja iPad on jo monta kertaa unohtunut kaappiin kun lapset tekee mieluummin mun kanssa origameja tai muuta vastaavaa :) En tosiaan tiedä mikä juuri sillä kertaa tepsi, koska asiasta on kesän aikana jo puhuttu useaan otteeseen, mutta ainakin otin asian puheeksi juuri hyvään aikaan: jos nämä viimeiset pari viikkoa edes menee enemmän hyvin kuin huonosti, niin näitten lasten mielissä se tarkoittaa sitä, että koko kesä on ollut kivaa :D

Silti vähän jäi ihmetyttämään, että mikä juuri tämän pojan kanssa oli ongelmana, koska en ole ikinä yhtä verisesti riidellyt lapsen kanssa. Johtuiko käytös ehkä siitä, että tuntematon tyttö tulee yhtäkkiä pojan kotiin "määräilemään", ja häntä pitää kunnioittaa ja totella vaikka hän pian lähteekin pois? Vai oliko kyseessä vaan pojan vahva luonne eikä mitään henkilökohtaista? Halusiko poika vain kokeilla rajojaan ja katsoa, saako hän yliotteen minusta? Pahensinko omalla toiminnallani ja hermostumisellani tätä käytöstä, joka olisi ehkä muuten jäänyt vain pieneksi uhitteluksi? Ollapa jo kasvatustieteiden maisteri...

Aikani näitä pohdittuani päädyin kuitenkin siihen, että mun kannattaa vain keskittyä nauttimaan näistä hyvistä hetkistä ja kannustaa lasten hyvää käytöstä, koska mun tehtäväni ei ole ruveta tekemään mitään syvällisiä analyyseja tästä tilanteesta tai kasvattaa lapsia sen enempää. Saman neuvon sain myös perheen äidiltä: yritän ohittaa pojan uhittelut niihin sen enempää reagoimatta, ja keskityn vain pitämään hauskaa lasten kanssa. Kasvattaminen jääköön äidin huoleksi. Helpottavaa!

Siksi halusinkin kirjoittaa tästä aiheesta tänne blogiin, neuvoksi muille au paireille, että muistakaa tehtävänne perheessä: itse yritin heti lähteä hakemaan lapsilta samaa kunnioitusta kuin heillä on vanhempiaan kohtaan, ja otin itselleni liikaa paineita lasten käytökseen puuttumisesta. Kahdessa ja puolessa kuukaudessa on vaikeaa kasvattaa 5- ja 7- vuotiaista hyviä ihmisiä!

Roimasti kevyempi taakka harteilla mennään siis loppuaika eli naurettavat kahdeksan päivää. Lähdön haikeuden tunsin jo pari päivää sitten ekan kerran, kun tämä samainen poika otsa rypyssä harmitteli, että kohta jo koulu alkaa ja sitten Miljakin lähtee :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti